SLIDER

13.11.2016, IKIMUISTOINEN PÄIVÄ

(julkaistu 13.11.2017)
Tarkalleen vuosi sitten kädet täristen jännitin piirtyykö hetki sitten tekemääni raskaustestiin yhden viivan sijasta kaksi. Oli sunnuntai, isänpäivä ja oltiin Mikon kanssa mun vanhempien luona koiravahtina. Mikko teki koulutehtäviään keittiössä. Mulla oli pieni kutina siitä, että testi saattaisi näyttää plussaa, mutta en kuitenkaan uskaltanut iloita vielä. Jätin testin tekemisen tarkoituksella isänpäivään, sillä ajattelin, että se olisi täydellinen päivä saada tietää, että pian meitä olisi kolme. Kai siis jossain sisimmissäni tiesin, että testi tulee näyttämään plussaa. Kävelin edes takaisin vessan oven ulkopuolella ja odotin että aika kuluisi. Kun aikaa oli mennyt tarpeeksi, uskaltauduin takaisin vessaan, laitoin valot ja tuijotin sitä pientä tikkua wc-tasoll: kaksi viivaa. Tuijotin ja tuijotin sitä kunnes multa alkoi valua onnenkyyneleet. Silmät kostuneina marssin keittiöön testi kädessä ja toivotin Mikolle hyvää isänpäivää. ❤
Oltiin niin onnellisia. En tiennyt miten päin olla, onko testi luotettava ja minne sen nyt laittaisin! Taisin tehdä vielä ainakin kaksi testiä lisää kunnes uskoin, että mun mahassa ihan oikeasti on alkanut kasvaa pieni ihmisen alku. Uskomaton tunne! Olisin halunnut kailottaa tuota onnellista uutista koko maailmalle mutta tiesin, että on parempi vielä odottaa. Päätettiin kuitenkin, että kerrotaan mun vanhemmille kun he illalla tulevat kotiin. Lisäsin isäni isänpäiväkorttiin onnentoivotukset myös tulevalle Ukille. Seuraavana viikonloppuna Mikon äiti sai 50v korttinsa, jossa pienen sanaleikin yhteydessä paljastettiin, että hänestä tulee ensi vuonna mummi. Kaikki olivat niin onnellisia meidän puolesta ❤  ...eikä asia kuulemma ollut edes mikään yllätys, heh. 

Raskaus oli mulle todella rankkaa aikaa. Heti pari viikkoa testin tekemisestä mulla alkoi todella paha raskauspahoinvointi, joka kestikin n. rv 15-17 asti. Aluksi se oli vain etovaa oloa mutta pian sain halailla wc-pönttöä pitkin päivää. Olin henkisesti väsynyt siihen, etten voinut oikein poistua kotoa minnekkään ja fyysisesti väsynyt, koska mikään ruoka tai juoma ei tuntunut pysyvän sisällä. Joulun aikaan olo hieman helpottui ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta sitä autuutta kesti vain viikon kunnes pahoinvointi tuli rytinällä takaisin. Olin tosi paljon poissa töistä ja makasin vaan kotona Gilmoren tyttöjä tuijotellen, olohuoneen ja vessan väliä ravaten - pussi kokoajan käden ulottuvilla jos en olisikaan kerennyt vessaan asti. En muuten edelleenkään voi katsoa Gilmoren tyttöjä ilman, että mulle tulee pahaolo, ilmeisesti mulle jäi joku kummallinen "muistijälki". Jäi kaudet kyllä pahasti kesken, ehkä vielä joskus katson ne loppuun! 
Kun pahoinvointi alkoi hellittää, tilalle tulivat liitoskivut jotka tekivät musta sänkypotilaan. Ei auttaneet tukivyöt tai särkylääkkeet. Olin taas paljon poissa töistä, sillä mun työssä on kyettävä nostelemaan paljon. Eihän musta sellaiseen ollut. Loppuraskaudesta mun maha alkoi olla NIIN ISO, että liikkuminen alkoi olla tuskaa ja jalat murskana yhtäkkisestä painolastista. Uuden kodin remontti oli vielä kesken ja yritin auttaa sen minkä kykenin, jotta ehdittäisiin ennen vauvaa omaan kotiin. Toivon joka päivä enemmän ja enemmän että vauva syntyisi hieman ennen laskettua aikaa tai edes silloin laskettuna aikana. Ne toiveet oli sitten kuitenkin turhia, sillä Mea syntyi kymmenen päivää yli lasketunajan erittäin pitkän ja rankan synnytyksen päätteeksi. Synnytyskertomuksen voit lukea täältä.


Anteeksi huono puhelimenlaatu. Vasemmanpuoleinen kuva on viimeinen mahakuva, joka on otettu muutamaa päivää ennen synnytystä. Olihan tuolla kiitettävästi kokoa. Oikeanpuoleinen kuva on niitä harvoja hetkiä kun jaksoin vielä laittautua ihmisen näköiseksi. Oltiin menossa Mikon kanssa myöhäiselle kihlajaispäivän dinnerille.
Koko raskaudesta jäi mulle rehellisesti sanottuna aika huono maku suuhun. Tuntuu, että kävin läpi koko oireidenkirjon mitä tuon yhdeksän kuukauden aikana vaan voi. Tietenkin olin kokoajan tosi onnellinen, sillä jokainen päivä vei lähemmäs sitä hetkeä että tavataan meidän oma pieni prinsessa, mutta tuskainen tuo tie kuitenkin oli. Onneksi kaiken tuon tuskan, hien, kipujen ja oksentelujen päätteeksi syntyi maailman paras, kaikista rakkain lahja: meidän oma tytär ❤
Ja olihan niitä onnenkin hetkiä vaikka kuinka: positiivinen raskaustesti, ultrat joissa päästiin moikkaamaan meidän pientä, pienet ja vähän isommatkin potkut mahassa, silittelyt joihin pikkuinen vastasi, kaiken sen ihmettely, mitä elämä voikaan saada aikaan. Niin ja se paras: oman lapsen syntymä. Ei noita hetkiä voi koskaan unohtaa. 


Siinä ne pienet varpaat nyt on. Vaikka vauvavuosi on välillä melko rankkaa aikaa, etenkin kun Mea ei ole ollut aivan terve, niin kyllä vaan joka ikinen päivä tuijotan tuota pientä rakasta ja kiitän siitä, että ollaan saatu hänet meidän elämäämme. Hän on parasta mitä minulle, Mikolle ja meille on koskaan tapahtunut. ❤
Enni
Instagram & Snapchat: enniheidi
Facebook: KLIK!

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Mustavalkoisen värikästä • Theme by Maira G.